Kehollinen urheilija
Filosofit ovat kautta aikojen pohtineet sitä, mitä keho ja mieli ovat ja millainen yhteys niillä on. Jotkut uskovat, että mieli on täysin palautettavissa kehon fyysisiin ominaisuuksiin, kun taas toiset ovat vakuuttuneita mielen aineettoman olemuksen ensisijaisuudesta. Filosofisten pohdintojen takana, arkipäiväisessä elämässä, tyydymme yleensä vain luottamaan kokemukseemme siitä, että oma mieli ja keho ovat jollain tavalla yhdessä osa kokonaisuutta, joka on minä.
Kasvava joukko psykologian ja mielenterveyden alan ammattilaisia on kiinnostunut siitä, mikä rooli keholla on mielen hyvinvoinnissa ja toisaalta sairastumisessa. Kehollisuuden, kehotietoisuuden ja keho–mieli-yhteyden kaltaisilla käsitteillä viitataan ihmisen kokemukseen omasta kehostaan tuntevana ja liikkuvana osana minuutta. Ajatellaan, että pelkkä ajatusten ja tunteiden tarkastelu ja sanallinen keskusteleminen eivät riitä tavoittamaan kaikkea sitä, mikä on olennaista ihmisten kokemuksissa vaikkapa terapian kannalta.
Kehollisuus on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tärkeä pilari. Samalla tavalla kuin puhutaan mielen taidoista, kuten tunne- ja tietoisuustaidoista, voidaan puhua kehollisuuden taidoista. Niitä ovat esimerkiksi kyvyt tunnistaa kehon tuntemuksia ja viestejä ja hahmottaa sitä, miten ne liittyvät ulkoiseen tai sisäiseen kontekstiinsa, kuten tapahtumiin ja tunteisiin. Tällaista kehollista tietoisuutta on mahdollista kehittää ja tukea siten omaa hyvinvointiaan.
Kuka olisikaan parempi esimerkki vahvasta kehollisuudesta kuin urheilija? Urheilija on jatkuvasti tiiviissä yhteydessä kehoonsa. Kuvittele, mitä tulisi vaikkapa seiväshypystä ilman äärimmäisen herkkää kehotietoisuutta. Oikeastaan urheilun voisi ajatella olevan pohjimmiltaan juuri kehollisuuden erityistä ilmentymistä: urheilija virittää kehonsa ominaisuudet ja liikemallit huippuunsa tarkalla korvalla ja säätelee kehon vireystiloja taitavasti tarpeen mukaan.
Urheilijan kehollisuuteen liittyy kuitenkin ongelma. Urheiluharjoittelu ja kilpaileminen asettavat keholle valtavia vaatimuksia. Jos haluaa kehittyä, on joskus treenattava silloinkin, kun väsyttää tai ei huvita. Kehoa ja sen suorituksia mitataan tarkasti, ja nämä mittaukset johtavat palkintoihin tai pettymyksiin. Urheilijan kehosta tulee helposti pelkkä väline, jolla urheilija suorittaa lajiaan. Tällöin ei oikeastaan voida enää puhua kehollisuudesta: keho ja mieli eivät enää olekaan molemmat subjektiivisen minuuden osia, vaan keho jää ainakin osittain tämän kokemuksen ulkopuolelle objektiksi.
Eri urheilulajeissa kehon objektimaisuus näyttäytyy hieman eri tavoin. Erityisesti kilpakävelyn kaltaisissa kestävyyslajeissa treeneihin ja kisasuorituksiin liittyy väistämättä epämukavia fyysisiä tuntemuksia, jopa kipua. Urheilijat harjoittelevat keinoja, jotka auttavat heitä käskyttämään kehoaan jatkaakseen harjoitusta tai kilpailua kivuista huolimatta. Urheilijat oppivat äärettömän taitaviksi vaimentamaan kehonsa viestejä ja sulkemaan epämukavat keholliset kokemukset tietoisuutensa ulkopuolelle. Mielen ja kehon välillä vallitsee tällöin yksisuuntainen suhde: mieli määrää, mitä keho tekee, mutta kehosta tulevia viestejä torjutaan mielestä, ettei suoritus häiriinny.
Kehon viestien kieltäminen silloin tällöin kovissa treeneissä tai kisoissa ei varmaankaan vielä pilaa mielen ja kehon yhteyttä. Mielen sisällön karsiminen ja valikointi on itseasiassa tärkeä mielen taito, ja se voi olla hyvä ja toimiva keino pärjätä haastavan fyysisen suorituksen aikana. Toisaalta pelkkä kipujen tai epämukavien tuntemusten tukahduttaminen kisatilanteessa ei välttämättä johda parempaan tulokseen tai siihen, että olotila olisi yhtään parempi. Itseasiassa se, että ottaa hankalat tuntemukset tietoisesti vastaan ja tarkastelee niitä sellaisina kuin ne ovat, voi toimia paremmin. Kirjoitin mindfulnessiin perustuvan RAIN-tekniikan käytöstä kestävyysurheilussa blogissa täällä.
Pidemmän päälle kehon tuntemusten ja tarpeiden sivuuttaminen voi kuitenkin olla ongelmallista. Urheilija tottuu helposti tilanteeseen, jossa hän asettaa keholleen jatkuvasti lisää vaatimuksia ja tavoitteita, mutta ei koskaan kuuntele kehoaan ja anna sille mitä se tarvitsee. Tällainen kehosuhde voi johtaa monenlaisiin ongelmiin, kuten fyysisiin ylikuormitustiloihin ja loukkaantumisiin, mutta myös erilaisiin psyykkisiin ongelmiin, jotka kumpuavat kehon vieraantumisesta mielestä ja minuuden palasten hajoamisesta.
Mutta, kuten aiemmin totesin, kehollisuuden taitoja ja omaa suhdetta kehoonsa voi onneksi kehittää! Tänä vuonna olen itse tutustunut kehollisuuden teemaan sensomotorisen psykoterapian uranuurtajan Pat Ogdenin kokemisen kolmen tason mallin kautta. Sen esitteli minulle ja muille Jyväskylän yliopiston taideterapiamoduulin opiskelijoille tanssi-liiketerapeutti Tanja Pihlaja. Ogdenin mukaan ihmisen kokemusmaailma jaetaan kognitiiviseen, emotionaaliseen ja sensomotoriseen tasoon, eli ajatuksiin, tunteisiin ja kehollisiin kokemuksiin. Keholliset kokemukset jaetaan edelleen kehon sisäisiin tuntemuksiin, liikkeeseen ja aistihavaintoihin.
Kehollisuuteen tutustumisen voi aloittaa vaikkapa näiden eri tasojen etsiskelystä ja havainnoimisesta. Urheilija voi tehdä tätä helposti vaikka treenin lomassa – itse hyödynnän kevyitä, palauttavia uintitreenejä mindfulnessin ja kehollisuuden harjoitteluun. Uidessa voi esimerkiksi keskittyä parin altaanmitan ajan yhteen tasoon ja siirtyä sitten toiseen.
Kognitiivisella tasolla havainnoidaan ajatuksia kuin lehtiä virrassa, tarttumatta niihin sen kummemmin. Mitä ajatuksia mieleen tulee? Ajatuksen voi nimetä ja sitten odottaa seuraavaa.
Esimerkiksi: Ajattelen, että tämä vesi on vähän kylmää. Nyt ajattelen sitä, että menen uinnin jälkeen saunaan. Nyt tuli sellainen ajatus, että minua odottaa kotona hyvää ruokaa treenin jälkeen.
Emotionaalisella tasolla havainnoidaan samaan tyyliin tunteita.
Esimerkiksi: On aika neutraali olo. Ehkä vähän matala. Surettaa.
Sensomotorisella tasolla on kolme erillistä havainnoinnin kohdetta.
Kehon sisäisiä tuntemuksia havainnoidessa keskitetään huomio esimerkiksi lihaksiin, niveliin, vatsaan ja hengityselimistöön.
Esimerkiksi: Pohkeet ovat aika raskaan tuntuiset. Hartiassa tuntuu kireyttä. Käsivarret ovat rennot ja kevyet. On vähän nälkä.
Liikkeeseen keskittyminen tarkoittaa kehon eri osien asentojen ja liikeratojen tietoista seuraamista.
Esimerkiksi: Käteni tekevät ympyränmuotoista liikettä. Kyynärpää nousee muuta kehoa korkeammalle. Kehoni on melkein vaakatasossa veden pinnalla.
Voi olla mielenkiintoista havainnoida myös sitä, miten kehon eri osat liikkuvat suhteessa toisiinsa: samalla, kun käsi heilahtaa yhden kerran, jalat potkaisevat kolme kertaa.
Aistihavaintojen tarkkailemista voi tehdä keskittymällä yhteen aistiin kerrallaan tai poimimalla kaikista aisteista aina voimakkaimman, uusimman tai kiinnostavimman aistimuksen.
Esimerkiksi: Ilmavirta tuntuu iholla kylmältä. Kuulen uimahallin kuulutuksen. Suussa maistuu välipalaksi syöty banaani.
Kaikki kokemisen tasot ovat yhteydessä toisiinsa. Harjoittelua voikin jatkaa kuulostelemalla, mitä milläkin tasolla tapahtuu samanaikaisesti ja mitä yhteisiä merkityksiä ne kenties jakavat. Aluksi voi olla helpointa lähteä liikkeelle kognitiivisen ja emotionaalisen tason yhteyksistä: Mitä ajattelin ennen kuin huomasin, että minua surettaa? Mihin ajatukseen tämä tunne voisi liittyä? Sen jälkeen voi lähteä tarkastelemaan sitä, miten nämä mielen sisällöt liittyvät kehollisiin tuntemuksiin. Esimerkiksi jännittynyt tunnetila voi yhdistyä kognitiivisella tasolla tulevan kisan ajatteluun ja sensomotorisella tasolla vatsanpohjassa tuntuvaan myllerrykseen ja siihen, että liikkuminen tuntuu hieman raskaalta tai kireältä.
Oman kehon ja mielen viesteihin tutustuminen auttaa vähitellen rakentamaan kokonaisvaltaista ymmärrystä itsestä ja omasta kokemusmaailmasta. Tällainen ymmärrys lisää itsetuntemusta ja antaa mahdollisuuksia johtaa omaa toimintaa. Tämä ajatus on hyväksymis- ja omistautumisterapian keskeinen periaate: kun tiedät, mitä kehossasi ja mielessäsi tapahtuu, voit valita, miten toimit kokemuksesi kanssa. Urheilija, jolla on hyvät kehollisuuden ja tietoisuuden taidot, ei hätkähdä voimakkaitakaan kokemuksia, joita saattaa kohdata milloin tahansa, vaikkapa kisakauden tärkeimmällä hetkellä. Hän ottaa ne vastaan, tutkii niitä kokonaisuutena ja toimii niiden kanssa parhaalla mahdollisella tavalla tilanteen mukaan. Ilman tietoisuustaitojen tuomaa itsetuntemusta urheilija on kokemusmaailmansa sätkynukke: tunteet ja ajatukset vetävät urheilijaa erilaisiin suuntiin ilman, että urheilija itse ymmärtää, mitä tapahtuu. Jokainen voi miettiä, mitä tämä tarkoittaa urheilusuorituksen kannalta.
Urheilija hyötyy kehollisuuden taidoista myös kilpailutilanteiden ulkopuolella. Ihmisen elämä on jatkuvaa kokemista, kokemusten käsittelyä ja toimintaa. Kehon viestien huomioiminen osana näitä prosesseja antaa työkaluja arjen valintojen tekemiseen omia tarpeita ja arvoja kuunnellen syvemmin kuin pelkän kognitiivisen ja emotionaalisen tason aines. Tämä on erityisen arvokasta urheilijalle, joka on päivittäin tekemisissä fyysisen kehonsa toiminnan ja sen harjoittamisen kanssa. Kehollisuus voi olla silta aineettoman ja aineellisen välillä tuoden yhteen merkityksiä mielen sisällöistä, kehollisista kokemuksista ja ulottuvaisesta, fyysisestä todellisuudesta. Kehollinen urheilija saavuttaa enemmän siitä kokonaisuudesta, joka on minä.
Lähteitä ja linkkejä:
Oppimispäiväkirjaotteen lähteet:
Hayes, J. (2006). Dance movement therapy with undergraduate dance students: 'Special ingredients' in the development of playfulness, self-confidence and relationship. Teoksessa Payne H. (toim.) Dance Movement therapy. Theory, Research and Practice. (s. 207–231). New York: Routledge.
Meekums, B. (2006). Embodiment in dance movement therapy training and practice. Teoksessa Payne H. (toim.) Dance Movement therapy. Theory, Research and Practice. (s. 167–183). New York: Routledge.
Shreeves, R. (2006). Full circle: From choreography to dance movement therapy and back. Teoksessa Payne H. (toim.) Dance Movement therapy. Theory, Research and Practice. (s. 232–245). New York: Routledge.