Valioteksti 2019: Miehet, jotka naurattavat naisia

Huumori on tavalla tai toisella läsnä kaikkialla, missä on ihmisiä. Nauraminen auttaa ihmistä rentoutumaan, ja huumorin kautta on mahdollista käsitellä vaikeitakin asioita. Huumorilla on myös tärkeä ihmisiä yhdistävä ja yhteisöjä sitova vaikutus. Kirsi Heikkinen erittelee artikkelissaan "Nauru on sosiaalista liimaa" (Tiede, 2/2000) nauramisen ja huumorin monia ulottuvuuksia ja vaikutuksia yksilölle ja yhteisölle. Heikkinen päätyy toteamaan nauramisen olevan ennen kaikkea yhteishenkeä vahvistava sosiaalinen signaali. Ajatus on helppo ymmärtää: tuskin kellään on yhtään sellaista ystävää, jonka kanssa ei olisi joskus vitsaillut jostakin. Yksilön ja yhteisön tasojen lisäksi huumorin vaikutukset yltävät myös yhteiskunnan tasolle. Esimerkiksi yhteiskunnan epäkohtia arvostellaan huumorin keinoin sanomalehtien pilakuvissa ja television viihdeohjelmien sketseissä.

Huumorilla näyttäisi siis olevan paljon myönteisiä vaikutuksia niin yksilöille ja yhteisöille kuin yhteiskunnillekin. Hauskuudella ja nauramisella on kuitenkin myös monimutkaisempia merkityksiä kaikilla näillä tasoilla. Heikkinen kirjoittaa artikkelissaan huumorin sosiaalista asemaa ja itseluottamusta pönkittävästä tehtävästä esittelemällä Platonin käsityksen huumorista: "huumori ei ole sen kummempaa kuin ilahtunut ylemmyyden tuntemus." Myös artikkelissa esitelty Michiganin yliopiston evoluutiobiologian professori Richard Alexander näkee huumorin tapana osoittaa sosiaalista paremmuutta ja tukee väitettään haastamalla keksimään vitsin, jossa jotakuta ei "pantaisi matalaksi". Huumori siis paitsi sitoo ihmisiä yhteen, myös määrittelee heidän välisiä voimasuhteitaan.

Yksilöiden väliset voimasuhteet eivät ole irrallaan yhteiskunnan valtarakenteista. Voisiko huumorilla olla tekemistä viime aikoina voimakkaasti julkiseen keskusteluun nousseen naisten ja muiden heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ryhmien tilanteen kanssa? Heikkisen mukaan sukupuolten välillä on eroja nauramisessa ja naurattamisessa: tutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että miehet ovat yleensä naurun tuottajia ja naiset naurajia. Miesten jutuille siis nauretaan enemmän kuin naisten jutuille, ja naiset nauravat enemmän kuin miehet. Oman sosiaalisen aseman pönkittäminen huumorin keinoin näyttäisi siis olevan naisille vaikeampaa. Jos nauru on yhteishenkeä vahvistavaa "sosiaalista liimaa", kuten Heikkinen ja tutkijat esittävät, ovatko naiset sosiaalisissa suhteissa miesten liimaamisen armoilla? Myös jako naurattajiin ja naurajiin on ongelmallinen naisen alisteisen aseman kannalta: se näyttää johtavan asetelmaan, jossa mies on naurattaja eli subjekti, joka naurattaa objektia eli naista. Naisesta tulee voimaton kohde, mikä on perinteisesti nähty yhtenä keskeisimmistä epäkohdista sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksessä.

Heikkisen artikkelissa evoluutiobiologian professori Richard Alexander ja etologi, psykologian apulaisprofessori Glenn Weisfeld Detroitin yliopistosta korostavat huumorin evolutiivista merkitystä. Huumorin sosiaalista asemaa parantavalla vaikutuksella on heidän mukaansa yhteys kumppanimarkkinoihin. Tätä ei ole vaikea uskoa: monet meistä varmasti mainitsevat huumorintajun yhtenä täydellisen kumppanin tärkeimmistä ominaisuuksista. Liittyvätkö miesten ja naisten väliset erot nauramisessa ja huumorissa olennaisesti nimenomaan seksuaalisuuteen? Jos mies on naurattava huumorisubjekti ja nainen naurava objekti ja jos huumori kytkeytyy seksuaalisuuteen Alexanderin ja Weisfeldin esittämällä tavalla, alkaa huumorin rooli naisen alisteisen aseman ylläpitäjänä vaikuttaa ilmeiseltä. Ylläpitääkö niinkin arkipäiväinen ja mukava asia kuin huumori radikaalifeministien kuvailemaa seksin ja vallan koneistoa ja naisen alisteista asemaa?

Pienet erot sukupuolten välillä harmittomiltakaan vaikuttavissa asioissa eivät kuitenkaan ole vain viattomia tilastoja. Jokapäiväisessä toiminnassa toistetuista teoista muodostuu käytäntöjä ja normeja, joista kehittyy kuin huomaamatta koko yhteiskunnan toimintaa ohjaavia rakenteita. Rakenteet luovat rooliodotuksia, jotka säätelevät sitä, miten miehen ja naisen odotetaan käyttäytyvän. Polariteettinen käsitys naisen feminiinisestä alisteisuudesta ja miehen maskuliinisesta toimijuudesta ja hallinnasta on tuttu jo antiikin filosofien ajattelusta ja läpäisee nykyisenkin länsimaisen kulttuurin aina kielenkäyttöä ja arjen toimintamalleja myöten. Ihmisten käsitykset maailmasta rakentuvat vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin ja muiden ihmisten kanssa, ja yksilö omaksuu sukupuoliroolijaon jo varhain osaksi maailmankuvaansa. Heikkinen kertoo artikkelissaan kielitieteilijä Deborah Tannenin havainneen sukupuolten välisen eron huumoriin ja nauramiseen liittyen tulevan esiin jo kuusivuotiailla lapsilla. Sukupuoliroolit ovat syvälle juurtuneita sisäisiä malleja, joiden muuttaminen ei ole helppoa.

Sukupuoliroolien ja polaarisen sukupuolikäsityksen murtuminen olisi kuitenkin hyödyksi koko yhteiskunnalle. Feministiset filosofit huomauttavat, että roolit ja naiseuden tunnustuksen puute paitsi kieltävät naisen vapauden, myös rajoittavat ja määrittelevät miestä. Tämä näkyy myös huumorissa monin tavoin: esimerkiksi luokan pelle on useimmiten poika. Jatkuva hauskuuttajana oleminen voi olla raskasta, ahdistavaa ja leimaavaa. Naurattaja voi kokea valtavia paineita siitä, että saa nauratettavan nauramaan kerta toisensa jälkeen. Jako naurattajiin ja naurajiin ei siis näytä olevan hyödyllinen kummankaan osapuolen kannalta.

Huumori ja sen normittuneet käyttötavat lienevät vain pieni osa sukupuolen kysymykseen liittyvää monimutkaisten mekanismien kokonaisuutta. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei huumoriin kannattaisi kiinnittää huomiota tai ettei siihen vaikuttamisella olisi merkitystä. Samalla tavalla kuin valtarakenteet ovat muodostuneet yksittäisiä tekoja toistamalla, voivat ne muuttua ja murtua yksittäisten ihmisten toiminnan muutoksien kautta. Yhteiskuntatieteiden tohtori Jarno Hietalahti tarkastelee artikkelissaan "Huumori on muutakin kuin viatonta ilottelua" (uutistamo.fi, 4.8.2016) sitä, millaisia syvempiä rakenteita ja merkityksiä, kuten arvoja ja mielipiteitä, tiettyjen asioiden hauskoina pitämisen takaa löytyy. Hietalahti korostaa ihmisen mahdollisuutta syvälliseen itsepohdiskeluun nauramisen jälkeen: "Mille minä oikeastaan nauroin?" on kysymys, joka Hietalahden mukaan liittyy kokonaisvaltaiseen ihmisenä olemisen tapaan.

Oman huumorintajun ja reaktioiden kriittinen analysoiminen antaa mahdollisuuden kyseenalaistaa omia ja muiden vahingollisia oletuksia, normeja ja jopa omaksuttuja ideologioita ja arvoja, jotka vaikuttavat esimerkiksi sukupuoliroolien taustalla. Feminismin toisen aallon iskulause "henkilökohtainen on poliittista" näyttää pitävän paikkansa myös huumorin kohdalla: yksittäisen ihmisen parempi itsetuntemus ja omien haitallisten toimintatapojen muuttaminen ovat tehokas tapa murtaa jähmettyneitä, sortavia rakenteita myös yhteiskunnan tasolla.

Kirsi Heikkisen käsitys huumorista sosiaalisena signaalina yhdistettynä Jarno Hietalahden ajatukseen omaa huumorintajuaan kriittisesti analysoivasta ja sen vakavatkin merkitykset hahmottavasta yksilöstä voisi luoda pohjan huumorin ja hauskuuden uudenlaiselle ilmenemiselle ja yhteiskunnallisesti merkittävälle käytölle. Huumorintajunsa ja huumoriin liittyvät toimintatapansa tiedostava yksilö osaa paitsi tulkita muiden huumoria ja reagoida siihen rakentavalla tavalla, myös lähettää itse oikeanlaisia sosiaalisia signaaleja huumorin kautta. Parhaimmillaan huumori voikin olla keino vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja koko yhteiskuntaan positiivisella, sortavia rakenteita murtavalla ja rooliodotuksia purkavalla tavalla. Ehkä hauskuus ei olekaan vain sosiaalista liimaa, jolla miehet naurattavat naisia. Ehkä hauskuus voi olla myös yhteiskunnallista räjäytysainetta, joka antaa sekä miesten että naisten nauraa ja naurattaa.

Kirjoitus on kevään 2019 äidinkielen kirjoitustaidon ylioppilaskokeen vastaus. Se julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 27/2019.