ANNIINA X VIULU

Nyt se on virallista: Minä olen muusikko! Valmistuin konservatoriosta 2,5 vuoden opintojen jälkeen viikko ennen joulua, ja ilmassa on ollut varsin tyypillisiä valmistumiseen liittyviä tunnelmia. Iloa ja helpotusta siitä, kun pitkän uurastuksen tulokset ovat vihdoin käsillä. Innostusta siitä, mitä kaikkea uutta kohti lähtee seuraavaksi kulkemaan. Toisaalta valmistumiseen liittyy usein myös tietty tyhjyyden tunne, joka seuraa mitä tahansa ison projektin päättymistä tai tavoitteen saavuttamista. Elämä on pyörinyt enemmän tai vähemmän jonkin asian ympärillä, ja kun se yhtäkkiä loppuu, tasapaino järkkyy ja oman elämän kokonaisuus hakee uutta muotoa. Vaikka tällainen tyhjyys voi tuntua epämukavalta, kannattaa senkin antaa olla ja tehdä tärkeä tehtävänsä vanhasta irtipäästämisessä ja uusien suuntien hakemisessa.

Yksi asia, jota tyhjyyden tunne voi ohjata tekemään, on taaksepäin katsominen. Kun päämäärä on saavutettu, voi tuntua hyvältä tutkia sitä, millaisen matkan oikein tulikaan tehneeksi. Matkan aikana on nimittäin mahdotonta hahmottaa kaikkia niitä vaiheita ja oppeja, jotka lopulta johtivat tavoitteen tai tietyn virstanpylvään saavuttamiseen. Ihminen luo luonnostaan identiteettiään tarinallisessa muodossa, ja voi olla mielenkiintoista ja hyödyllistä pohtia tietoisesti sitä, millaisia tarinoita kertoo itselleen omasta elämästään ja miten ymmärtää elämänsä eri vaiheita osana kokonaisuutta. Parhaimmillaan omaa matkaansa pohtimalla voi luoda itselleen merkityksellisen kasvutarinan, joka vahvistaa itsetuntemusta ja -luottamusta. Kun huomaa selvinneensä haasteista, kehittyneensä erilaisissa asioissa ja oppineensa uutta, voi taputtaa itseään olkapäälle ja luottaa siihen, että pystyy jatkossakin saavuttamaan ja kokemaan hienoja asioita. Tällainen luottamus elämään ja omaan itseen on yksi hyvän ja merkityksellisen elämän vankimmista kulmakivistä.

Katsotaanpa siis hieman taaksepäin minun matkaani musiikin maailmassa! Millaisia vaiheita 15 vuoden musiikin opiskeluun on mahtunut, millaisia merkityksiä näen musiikilla olleen minulle, ja mitä koen saavani mukaani nyt, kun musiikin opiskelu on tullut ainakin tältä erää päätökseensä? Toivon, että tämä herättää myös sinua ajattelemaan omia polkujasi elämän eri alueilla ja luomaan omaan elämääsi voimaannuttavaa tarinallista näkökulmaa.

ALAKOULUAIKA 2006-2012: 

muskarilaisesta pikkuviulistiksi

Kymmenvuotiaana musiikkiopisto-opintoni olivat laajenneet pelkistä yksityistunneista orkesterisoittoon ja musiikin teoriatunteihin sekä kansanmusiikkiyhtye Plakkarin harjoituksiin. Tuossa vaiheessa alkuinnostus oli jo ehtinyt laantua, enkä meinannut aina ollenkaan jaksaa lähteä musiikkiopistolle saatika soittaa soittoläksyjäni tai tehdä teorian kotitehtäviä. Teimme vanhempieni kanssa minulle kannustimeksi tähtitarrataulun, johon sain aina yhden tarran lisää, kun soitin läksyjäni. Kun taulu tuli täyteen, pääsin äidin kanssa Tiimariin leluostoksille.

Viidennellä luokalla minulle ostettiin uusi viulu, jonka upeaan ääneen ihastuin. Lahjomiseen perustunut soittoharrastus muuttui vähitellen jälleen omaehtoiseksi. Hurahdin soittamiseen täysin ja harjoittelin päivittäin puhtaasta soittamisen ilosta. Alakoulun loppupuolella sävelsin myös ensimmäisiä pieniä kappaleita viululle ja pianolle, ja sain myös esittää niitä musiikkiopiston oppilaskonserteissa.

YLÄKOULUAIKA 2012-2015: 

viulistitytöstä nuoreksi muusikoksi

Olen vasta jälkeenpäin kauhistellut, miten vaarallista aikaa yläkoulu ja varsinkin sen alkuvaihe oikeastaan olikaan soittoharrastuksen jatkamisen kannalta: yhtäkkiä koulu veikin paljon enemmän aikaa ja oppiminen oli paljon enemmän omalla vastuulla kuin alakoulussa. Monet entiset soittokaverini lopettivatkin harrastuksensa noiden kolmen vuoden aikana, moni puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Joillakin taas murrosiän mukanaan tuoma itsensä etsiminen ja toisaalta viulunsoiton kokeminen jollain tavalla epämuodikkaaksi harrastukseksi yläkoulun arvostelevassa ja lokeroivassa maailmassa saivat etsimään toisia tapoja kuluttaa aikaansa.

Itselleni kävi oikeastaan onneksi juuri päinvastoin: innostuin musiikista entistä syvemmin, aloin nähdä sen jo osana itseäni ja persoonallisuuttani, ja olin siitä ylpeä. Musiikkiharrastukseni myös monipuolistui: valinnaisilla musiikin kursseilla pääsin laulamaan ja soittamaan bändisoittimia, ja soitin pari vuotta sivuinstrumenttina fagottia (ei ihan se tuuba edelleenkään, mutta matalaääninen puhallin kuitenkin!). Päädyin kahdeksannella luokalla puolivahingossa myös ilmaisutaidon valinnaiselle kurssille, joka olikin jälkeenpäin ajatellen ehkä merkittävin käänne kolmen yläkouluvuoteni aikana: sain uusia ystäviä, jotka olivat kiinnostuneita samanlaisista asioista kuin minä, ja harjoittelin myös muusikolle tärkeitä ilmaisun ja esiintymisen taitoja hauskan tekemisen kautta.

LUKIOAIKA 2015-2019: 

kokeneesta harrastajasta ammattiopiskelijaksi

Lukioon siirtyminen ei ollut yläkoulun kaltainen uhka soittoharrastukselle. Ilmapiiri antoi yläkoulua paremmin tilaa myös erilaisille musiikkiharrastuksille, ja pääsin mukaan esimerkiksi koulun a cappella -yhtyeeseen, josta sain ensimmäisiä hyviä kokemuksia laulajana esiintymisestä. Viulunsoiton puolella perustason kolmen tutkinnon jälkeen oli aika suorittaa musiikkiopistotason ensimmäinen tutkinto, joka oli kolmea edellistä huomattavasti vaativampi ja laajempi. Kappaleet vaikeutuivat ja opeteltavia tekniikoita tuli koko ajan lisää. Lukion ensimmäisenä syksynä minulle ostettiin ensimmäistä kertaa käsin tehty viulu, ja jälleen kerran edellistä kauniimmin soiva instrumentti innosti minua harjoittelemaan enemmän. Lukion ensimmäisinä vuosina en vielä ajatellut jatkavani musiikin opiskelua kirjoitusten jälkeen, mutta opettajani piti konservatorio-opintojen mahdollisuuden elossa mielessäni.

Pääsiäisenä 2018 istuin sävelhartaudessa Lapuan tuomiokirkossa. Minulla oli vielä yksi vuosi lukio-opintoja jäljellä, mutta suurin osa ikätovereistani oli tuona keväänä valmistumassa ja pohtimassa jatko-opintojaan. Myös minä olin pitkään pohtinut sitä, mitä valintoja tekisin seuraavana keväänä. Urut ovat jostain syystä aina olleet yksi lempi-instrumenteistani (Lapuallahan ne ovat Suomen suurimmat!), ja muistan tehneeni päätöksen kirkon penkissä urkujen pauhatessa: "Tykkään musiikista niin paljon, etten voi jättää sitä vielä tähän. Tämä kortti täytyy katsoa nyt." Seuraavana keväänä hain ja pääsin sisään Jyväskylän konservatorioon.

KONSA-AIKA 2019-2021: 

tuoreesta ylioppilaasta musiikin ammattilaiseksi

Kirjoitusten jälkeen Jyväskylään muuttaminen ja musiikkiopintoihin siirtyminen tuntui välivuodelle jäämiseltä. Lukeminen jäi tauolle, ja sain keskittyä tekemään musiikkia ja urheilemaan. Lukio-opiskelu keskittyi mielen ja ajatusten kanssa työskentelyyn, ja sen jälkeen tuntui hyvältä siirtyä hetkeksi enemmän omaan kehoon, tekemään musiikkia käsillä ja kävelemään jaloilla. Koin löytäväni hyvän tasapainon opintojen ja urheilun välillä, ja kehityin paljon molemmissa.

Uudet viulunsoiton opettajat potkivat minua eteenpäin uusilla soittoteknisillä haasteilla, ja opinnot painottuivat alusta alkaen yhteismusisointiin, kamarimusiikkiin ja siihen, mitä tarkoittaa olla ammattimuusikko. Kaikki tämä nosti minut viulistina taitavasta harrastajasta ammattitaitoiseksi muusikoksi. Otin myös ensimmäistä kertaa elämässäni laulutunteja ja osallistuin musikaaliprojekteihin, joissa pääsin tanssimaan, laulamaan ja soittamaan yhdessä muiden muusikko-opiskelijoiden kanssa jopa kaupunginteatterin näyttämölle. Juuri tällaiset kokemukset ovat olleet konsa-ajassa parasta: uusiin kiehtoviin asioihin heittäytymistä ja yhdessä tekemistä.

PÄÄTTÖKONSERTTI 30.11.2021: Sininen Ilta

Opintoni päättyivät viimeiseen näyttökonserttiini marraskuun viimeisenä päivänä. Konsertti oli kuin rusetti, joka viimeisteli musiikkiopintoni. Sain esittää monipuolisen, musiikin eri tyylikausia esittelevän ohjelmiston, jossa oli mukana myös omaa sävellystäni, improvisaatiota ja laulua. Konsertti löytyy Youtubesta, täältä.

Konsertin valmistelu ja harjoittelu olivat tiivistä ja stressaavaa aikaa. Halusin tehdä hienon konsertin; olihan kyseessä 15 vuoden harjoittelun huipentuma! Tiesin kuitenkin alusta alkaen, että tavoitteeni konsertin ja sitä edeltävien harjoituskuukausien osalta oli ensisijaisesti nauttia soittamisesta ja taidoistani. En lähtenyt tekemään konserttia tavoitteenani hämmästyttää teknisellä taituruudella, vaan luodakseni hienoja tunnelmia ja jakaakseni itselleni merkityksellistä musiikkia. Näin en myöskään asettanut itselleni kohtuuttomia paineita soittoharjoitteluun ja pystyin edelleen jatkamaan myös urheilutreeniä täysipainoisesti. Täydellistä teknistä suorittamista tärkeämpää oli kokonaisuus ja se, millaisen tunteen konsertti jätti minulle viimeisenä etappina viulunsoiton opiskelun parissa.

Kuuntelin viikko konserttini jälkeen Paula Vesalan uutta EP:tä Totuuksia popmusiikista. Nimikkobiisin sanat "Levy on sun näkönen, eli joku toinen teki sen" huvittivat minua. Olin itsekin käyttänyt ilmausta "mun näköinen" kun minulta oli kysytty, millainen ohjelmisto konsertissa olisi luvassa. Millähän tavalla ohjelmisto oli "mun näköinen", kun suurin osa kappaleista oli opettajani ehdottamia ja satoja vuosia sitten eläneiden miesten säveltämiä?

Toisaalta Vesalan sanat saivat minut ajattelemaan myös sitä, miten paljon yhteistyötä konserttini toteuttaminen oli vaatinut ja miten ihanaa oli tuntea opiskelukaverien tuki ja tehdä konsertti yhdessä. Vaikka koin konserttini olevan "oman näköiseni" ja se oli minulle tärkeää, paljon erityisempi ja ikimuistoisempi asia oli se, että sain tehdä sen yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostivat "oman näköistäni" konserttia ja toteuttivat sen upealla tavalla.

MITÄ SEURAAVAKSI?

Seuraava askel minulle viulistina olisi ollut heittäytyä täysillä haastavampien teknisten taitojen harjoittelemiseen korkeakoulussa. Se veisi paljon enemmän aikaa kuin konservatorio, ja kuormittaisi myös kehoa paljon enemmän. Samalla tavoitteeni urheilijana ovat siinä pisteessä, että kaikki muu elämä pitäisi yrittää pitää mahdollisimman yksinkertaisena, jotta energiaa ja aikaa riittää harjoitteluun ja kehittymiseen.

Valinta viulunsoiton jättämisestä tässä vaiheessa oli jopa yllättävän helppo. Minua ei oikeastaan kiinnosta lähteä hiomaan taitojani enää pidemmälle. Koen, että olen jo saanut viulunsoitolta kaiken sen, mitä minun oli siltä otettavissa. Aion toki jatkaa soittamista monin tavoin: sunnuntai-iltapäivisin omaksi iloksi, kansanmusiikkijuhlilla vanhojen ystävien kanssa tai vaikkapa juuri sinun tai tuttavasi häissä! (Oikeasti, ottakee yhteyttä, olen käytettävissä!)

Voi myös olla, että päädyn kuitenkin lopulta tekemään töitä musiikin parissa jollain tavalla. Joka tapauksessa minulla tulee aina olemaan vähintäänkin rakas harrastus ja ystävät, jotka olen sen kautta saanut. Jo sen vuoksi nämä 15 vuotta viulunsoiton opiskelua tulevat aina olemaan erottamaton osa minua ja tarinaani ja olen niistä äärimmäisen kiitollinen.

MUSIIKIN MERKITYKSIÄ - TOP 3

Elinikäisen harrastuksen ja ystävien lisäksi viulunsoitto on tuonut elämääni monia muitakin asioita, ja sillä on ollut hyvin paljon erilaisia merkityksiä monilla elämäni osa-alueilla. Ylipäätään musiikki muokkaa harrastajaansa monilla tavoilla. Mitä tahansa taitoa harjoitellessa tulee aina kehittäneeksi myös muita ulottuvuuksia itsessään.

Minulle on ollut erityisen mielenkiintoista miettiä yhteyksiä musiikki- ja urheiluharrastuksen vaikutteiden välillä. Ne ovat tukeneet toisiaan yllättävilläkin tavoilla. Luulen, että minulla ei olisi toista ilman toista, ainakaan sellaisessa mittakaavassa, johon ne ovat elämässäni tähän mennessä kasvaneet.

Tähän loppuun, satunnaisessa järjestyksessä, TOP 3-lista asioista, joissa koen kehittyneeni erityisesti musiikkiharrastuksen kautta, mutta joilla on ollut suuri merkitys minulle urheilijana (ja ennen kaikkea ihmisenä).

1. KASVUN ASENNE & PITKÄJÄNTEISYYS

Kaikkihan sen tietävät: viulunsoitto kuulostaa aluksi aivan järkyttävältä. Monet ihmiset ovat kysyneet minulta tai vanhemmiltani, kuinka jaksoitte sitä vinguttamista. Mielestäni noiden ihmisten kannattaisi tutustua Carol Dweckin käsitteisiin fixed mindset ja growth mindset, eli muuttumattomuuden ja kasvun asenteisiin. Viulunsoiton harrastamisen kieltäminen siksi, ettei halua joutua kuuntelemaan alkuvaiheen kirskahduksia, haiskahtaa pahasti muuttumattomuuden asenteelta. Minkä tahansa taidon kehittäminen vaatii kärsivällistä, asteittain etenevää harjoittelua. Jos ei usko voivansa kehittyä, miksi nähdä vaivaa? Muuttumattomuuden asenne johtaa siihen, että kaikenlainen ponnistelu ja pienetkin epäonnistumiset ovat kuin otsaan lyötyjä leimoja siitä, että olet toivoton tapaus etkä riitä mihinkään.

Viulunsoiton kaltainen harrastus opettaa näkemään haasteita mahdollisuuksina oppia ja kehittyä. Se, että jokin kohta etydissä ei onnistu ensimmäisellä (sadalla) kerralla, ei tarkoita sitä, että en osaa soittaa ja minun on parasta lyödä viulu lopullisesti naulaan. Se tarkoittaa sitä, että seuraavien viikkojen ajan harjoittelen paikkaa hitaasti, pienissä osissa, erilaisin jousituksin ja muuten hion sitä toistuvasti. Tässä vaaditaan pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Vähitellen paikka alkaakin sujua paremmin ja olen samalla kehittänyt taitoja, joiden avulla vastaavanlaiset paikat seuraavissa etydeissä eivät tunnukaan enää niin vaikeilta.

Musiikkiharrastuksen kautta voi parhaimmassa tapauksessa oppia näkemään myös kaikkea muuta elämää kasvun asenteen linssien läpi. Tämä onkin yksi asia, joka on ollut minulle erityisen merkittävä myös urheilijana. Treenit, testit ja kisat tarjoavat jatkuvasti mahdollisuuksia epäonnistua, masentua ja todeta olevansa riittämätön. Myös urheilija kehittyy kuitenkin eniten juuri epäonnistumisten kautta, kun niihin suhtautuu viesteinä siitä, mitä kannattaisi tehdä toisin tai paremmin.

En tarkoita sitä, ettei huonosti mennyttä kisaa tai huonoa kulkua treenissä saisi harmitella, itkeä, huutaa ja surra. Myös kasvun asenteen omaava urheilija voi tehdä näitä kaikkia. Ero on siinä, että epäonnistumisen käsittely ei lopu viimeiseen vihaiseen urheilukassin paiskaukseen tai juuri ennen nukahtamista tyynyliinaan tirahtaneeseen kyyneleeseen. Kasvun asenne ohjaa uusien suuntien rakentamiseen epäonnistumisesta saatujen kokemusten ja tietojen pohjalta. Tällainen urheilija on pitkällä tähtäimellä kestävämmällä, palkitsevammalla ja merkityksellisemmällä polulla.

2. HEITTÄYTYMINEN

"Laulaisitko On hanget korkeat nietokset matineassa kahden viikon päästä?"

"No kyllä mä voin laulaa."

Muutaman laulutunnin jälkeen astelin koulun salin lavalle joululaulunuotti kourassa. Kyseessä oli sama tila, jossa olin järjestänyt näyttökonserttini paria viikkoa aiemmin, mutta nyt koko sali tuntui aivan erilaiselta. Eikä se ollut huono asia. Olin täysi noviisi, enkä olisi oikeastaan toivonut kenenkään kuulevan lauluesitystäni. Siitä huolimatta minulla oli hauskaa, kun sain hetken leikkiä olevani loistelias oopperalaulajatar.

Esityksen jälkeen huomasin tuntevani erikoista mutta tuttua tunnetta. Se muistutti minua parin vuoden takaisista SM-moniotteluista, joihin olin osallistunut ystäväni Nellan kanssa. Olin lakannut harjoittelemasta muita yleisurheilulajeja muutamaa vuotta aiemmin, kun olin tehnyt lajivalintani. Innostuimme kuitenkin osallistumaan kotikentällä 7-otteluun vanhojen muistojen ilosta. Muutaman harjoituksen aikana huomasin, että telinelähtöön vaadittavat lihakset olivat kummallisesti kadonneet ja korkeushyppy oli edelleen yhtä vaikeaa kuin miltä se näytti. Meillä oli kuitenkin hauskaa, ja lopulta mieleeni ovat jääneet erityisesti Nellan sanat kävellessämme kohti pukuhuoneita viimeisen lajin jälkeen:

"Mut oikeesti ehkä parasta tässä on se, että nyt noi pienet niinku näkee että 'hei, ei tarvi olla mikään huippu että voi oikeesti tulla tänne mukaan jos haluaa.'"

Tietenkin on upeaa, kun huippukuntoinen urheilija kiitää etusuoraa aitoja nuollen, tai kun viulukilpailun voittaja esittää tulosten ratkettua konserttonsa vielä kerran hurmaantuneelle konserttiyleisölle. Kaikilla meillä on mahdollisuus hioa taitoja huippuunsa ja nauttia siitä tunteesta, kun jokin oma tuotos tai suoritus lähenee kuviteltua täydellistä. Tällaisen huippusuorittamisen rinnalla on kuitenkin paikkansa myös huvin vuoksi ja omaksi iloksi tekemisellä. Silloin ei ole väliä sillä, miten lähellä täydellistä oma suoritus on tai mitä täydellinen edes tarkoittaa. Silloin merkitystä on vain sillä, että tekeminen on kivaa.

Liian moni jättää osallistumatta kurssille tai harrastusryhmään sen vuoksi, että ei osaa eikä halua vaikuttaa tyhmältä. Näin tulee vähitellen kapeuttaneeksi elämäänsä ja urautuneeksi vain muutamiin tuttuihin ja turvallisiin asioihin. Ihminen joutuu sitä paitsi väistämättä arjessakin jatkuvasti tilanteisiin, joissa ei tiedä tarkalleen, mitä pitäisi tehdä eikä osaa toimia täydellisesti. Siitä huolimatta pitäisi uskaltaa kokeilla ja luottaa siihen, että oma paras yritys riittää. Miten voi uskaltaa kysyä kiinnostavaa ihmistä treffeille tai hakea uuteen työpaikkaan, jos ei uskalla edes kokeilla haitarinsoittoa kesäkurssilla?

Kirjoitin Instagramiin otteluiden jälkeen lauseen, joka nousi mieleeni lauluesitykseni jälkeen:

Oman mukavuusalueen ulkopuolelle heittäytyminen ja sellaistenkin asioiden tekeminen, joissa ei ole hyvä, tekee ihmiselle aina välillä todella hyvää.

3. TUNTEIDEN SÄÄTELY

Kirjoitin viime postauksessa Funterventio siitä, mitä hauskuus tarkoittaa ja miksi se on tärkeää. Musiikkiharrastus on loistava paikka löytää kaikki kolme todellisen hauskuuden elementtiä: leikkisyys, yhteys muihin ja flow. Olen huomannut, että kun tähän yhtälöön lisätään vielä neljäs elementti, taide, tekeminen saa uuden tärkeän merkityksen: syntyy tila, jossa omia tunteita on helpompi tavoittaa, käsitellä ja ilmaista.

Erinomainen esimerkki tästä on improvisaatio ryhmässä. Toteutimme näyttökonsertissani Saima Harmajan runoon Herääminen pohjautuvan vapaan improvisaation. Harjoituksissa luimme runoa, mietimme, mitä ajatuksia ja tunteita mikäkin säe ja säkeistö herättivät, ja millä tavoilla näitä asioita saisi milläkin soittimella parhaiten ilmaistua. Sitten kokeilimme, kuuntelimme toisiamme ja heittäydyimme hetkeen, imitoimme, kysyimme ja vastasimme soitintemme kautta. Nuo harjoitukset olivat kaikessa mielettömyydessään ikimuistoisia. Kaverien kanssa pelleileminen on aina hauskaa, mutta kun siinä ohessa sai myös soittaa ulos laajoja tunteiden skaaloja, oli olotila harjoitusten jälkeen aina kummallisen puhdistunut.

Tunteiden käsittelyn keinoja on monia, mutta se, mitkä tavat sopivat itselle parhaiten, on yksilöllistä. Kävelylenkin ja ystävän kanssa juttelun lisäksi kannattaisi miettiä ja kokeilla mahdollisimman monia eri tapoja. Moni löytää musiikista tällaisen kanavan. Olen useasti istunut pianon koskettimien ääreen tuohtuneena, tuskastuneena tai väsyneenä. Joskus pelkkä sopivalta tuntuvan sointukierron tapailu riittää keventämään oloa, toisinaan jämähdän puoleksi tunniksi improilemaan tekstiä, jota alitajunta juuri silloin sattuu syöttämään. Pianon koskettimet eivät mene kovin helposti rikki, sen olen oppinut. Äänihuuletkaan eivät hajoa muutamasta tuskaisesta rääkäisystä, vaikka päästäisi vihansa ilmoille tuhannen kuolevan korppilinnun voimalla.

Vaikeat tilanteet ja tunteet muuttuvat musiikin ja taiteen kautta joksikin konkreettisemmaksi. Ne muuttuvat kuultaviksi ja oman kehon ulkopuolella olemassa oleviksi. Silloin ne eivät enää ole niin tiukasti kiinni omassa itsessä. Jos vaikeita tunteita ei käsittele, ne jäävät sisälle ja kietoutuvat vähitellen oman ydinminän ympärille kuin hämähäkin verkko, jatkuvasti tihentyen, kunnes mikään ei enää pääse läpi. Silloin ollaan kaukana sellaisesta itsetuntemuksesta ja tunneälystä, jota esimerkiksi huippu-urheilija tarvitsee pysyäkseen tasapainossa. Urheilu ja taide näyttäytyvät monesti toisistaan täysin erillisinä. Uskon kuitenkin, että esimerkiksi juuri tällainen tunnetaitojen harjoittelu taiteen ja musiikin kautta voisi olla monelle urheilijalle avain tasapainoisempaan arkeen ja parempiin tuloksiin myös pelikentällä. Itselleni se on ollut juuri sitä.